Olen ihan lukossa, jumissa, turhautunut ja ahdistunut. Päässä pyörii hurjasti asioita, pääasiassa niitä tekemättömiä juttuja, joita täytyy tehdä. En tiedä, mistä lähtisin sumaa purkamaan, enkä nyt enää tarkoita pelkästään sitä siivousurakkaa. 

Tänään on avioliittomme täysi-ikäinen, ja parin kuukauden päästä myös esikoisemme. Alustavasti oli miehen kanssa puhetta, että menisimme elokuviin illasta, ja salillekin olisi mentävä. Ja mielelläni siis menen salille, tai ainakin vielä tuntuu siltä. Mutta kun tämä päivä kuluu ja kuluu, mihinkään en saa tartuttua. Eikä tuo sateinen ilmakaan auta yhtään asiaa: mieli on entistä matalammalla. Ja koska nyt tuntuu tältä, palaa mieleen ikäviä muistoja masennuksen ajalta, jolloin mikään ei tuntunut miltään, eikä mikään innostanut. Siihen tilaan en tahdo enää takaisin, ja teen kaikkeni, etten sinne joudu. Keskiviikoksi olen varannut itselleni lääkärin: masennuksen en usko nostavan päätään, mutta kaikki ei silti ole kunnossa. Vaadin kunnolliset tutkimuksen kilppariarvoihin, koska uskon niissä olevan jotain häikkää lääkityksestä huolimatta.

Kohta tulee myös kesä, ja kesätyöt. Niitä onneksi sain, mutta jaksaminen siellä alkaa myös arveluttaa. Periaatteessa mieli on hyvä, olen kiinnostunut tulevaisuudesta ym, mutta jaksaminen.... En käsitä tätä oloa. Olen väsynyt ja tahdoton, otan stressin helposti asiasta kuin asiasta, vaikka luulin siitäkin jo päässeeni ja osaavani siihen suhtautua. Ilmeisesti opittavaa siltikin vielä on. 

Mutta eipä tämä taida valittamalla helpottaa. Haluaisin vaan olla taas se oma itseni, jonka luulin löytäneeni vuosien jälkeen, ehompana kuin koskaan. Missä sinä olet, ystäväni? Kaipaan sinua...

 

-Sallius-