Olen aina ajatellut, että lapseni pitävät minua vain äitinä. Ei siis sen kummemmin naisena, vaan vain äitinä,  sanan hyvine ja huonoine merkityksineen. Eilen olinkin ihmeestä ymmyrkäisenä, kun nuorimmaisemme ojensi minulle paketin, naistenpäivän kunniaksi.

Oikeastaan tiesinkin mitä paketista paljastuu, sillä nuoriherra teki hankintansa Turun reissulla ollessamme kaksin kaupungilla.

Suotta ei herra E ole saanut perheessämme lisänimekseen Harakka, sillä niin kovasti hän pitää kaikesta kiiltävästä ja kauniista, korullikkeissäkin viihtyy tovin jos toisenkin. Ihan on äitinsä poika...

Sydän on kiiltävää hopeaa, vaikka epäselvässä kuvassa näyttääkin kellertävältä. Kamera ei suostunut tuon parempaa kuvaa ottamaan, vaikka kuinka räpsin, ja kaulastahan sitä en voinut ottaa pois kuvattavaksi..

Ja sitten se hassuin juttu: olin ihan paketin saamishetkeen asti siinä kuvitelmasa, että lahja oli lapsen hankkima tuliainen  mummulle, sillä näin nuoriherra asian minulle esitti. Ihmettelin kyllä, kun oli valmis tassuttelemaan edes takaisin kaupunkia hakeakseen hotellilta rahaa iskältä, joka oli luvannut maksaa velkansa. Minua säälitti ajatuskin moisesta ravaamisesta, joten tarjouduin lainaamaan rahaa, ja yhdessä kävimmekin ottomaatilla hakemassa tarvittavan. Minua ei huolittu mukaan ostotapahtumaan, mutta en sitä sen kummemmin miettinyt, kun muutenkin tuo heppuli on kovin omatoiminen asioiden suorittamisessa.

Joten nyt minulla killuu kaulassa vallan ihana pullea, uurteinen sydän! Pahoitteluni Äityli..

Ja mieskin muisti naistaan ruusulla. Pakko oli käydä tänään hakemassa, kun eilen oli ihan unohtanut työkavereiden muistuttelemisista huolimatta...

-S-