Joka vuosi siihen asti kun koululaiset jäävät kesälomalle jaksan itsekin pysyä ruodussa ja olla sen kummemmin haaveilematta ja odottamatta kesälomaa, mutta auta armias, kun suvivirsi raikaa, silloin alkaa omakin odotus. Minähän tunnetusti jään kesälomalle aina, siis AINA, juhannuksesta. Tänä vuonna meillä on koko perheen yhteistä lomaa vain reilu viikko, mies kun pitää lomansa vasta heinä-elokuussa, mutta onpahan sitten ainakin joku aikuinen melkein aina valvomassa tuota nuorten menoa täällä kotona, eivät ole keskenään kuin vajaa kolme viikkoa. Onneksi.

Tuon nuorimmaisen kanssa ei ihmeitä onkelmia olekaan, hän hoitaa hommansa pääsääntöisesti, pitää kiinni sovitusta ja muistaa syödäkin välillä. Teinin kanssa onkin ihan toisin. Viime aikoina asioita on meinaan pyöritelty suuntaan ja toiseen, on käyty vakavia keskusteluja sekä omalla perheellä, että ulkopuolisten avustuksella, ja niin taitaa kulua tämä kesä. Teinikesä siis. Joskus tuntuu, että usko loppuu, mutta vielä ainakin tässä kaikki saman katon alla sitkutellaan. Välillä itketään, joskus nauretaankin. Rankkaa on, itse kullakin, mutta eiköhän tämä tästä. Toivottavasti.

Mutta kesää odottelen. Muutama päivä välissä oli niin ihanan aurinkoista ja lämmintä, että ehdin itselleni pienet rusketusrajatkin hankkia bikinin yläosasta. Sitä aurinkoa ja lämpöä kaipaan... Parisen viikkoa tiukasti hommia, sitten alkaa loma. Loma.

 

-S-