Niin siinä kävi, kun nuorimmainen tuli koulusta kotiin.

Ja tarinahan alkaa eilisestä... Eli nuoriherra E lähti kavereidensa kanssa pyöräilemään, tuli n. kolmen minuutin päästä takaisin kyynärpää ja polvi vertavuotavana - oli kaatunut pyörällä.  Ei yhtään itkettänyt, ei edes haavaa puhdistettaessa, paitsi minua melkein. Oikea kyynärpää oli saanut uudet vekit: kaksi hieman syvempää 3-4 cm pituista haavaa, joiden ympäriltä iho oli hankautunut ja nirhautunut enemmän ja vähemmän. Tottakai haavat vuosivat verta kunnolla, ja puhdistuksen jälkeen tämä sisar hento valkoinen teippaili isot haavataitokset vuotokohtien suojaksi. Ja sitten taas mentiin! 

No, tuli ilta ja nukkumaanmenoaika. Poika otti puheeksi haavan ja pakkohan se oli hoitaa yötä vasten kuntoon. Edelleen jaksoi vuotaa verta ja kudosnestettä. Polvikin vuosi vähän, mutta sovittiin, että menee ihan noinkin, tuulettuu ainakin yön aikana ja toivottavasti kuivuu. Ohjeena aamulle oli, että jos kyynärpää on vuotanut vielä, niin vaihtaa siihen itse aamulla uudet taitokset, ja ilmoittaa minulle, jos käsi ei kestä reeneihin menemistä.

Ei kuulunut mitään, joten toimitin työt ja päivän muut touhut siihen pisteeseen, että pääsemme lähtemään reeneihin heti, kun herra tulee koulusta. Juuri ennen tätä ovikello soi, ja  pihalla odottaa mieshenkilö ison auton kanssa - tilaamamme siirtonurmikuorma tulee juurikin sillä minuutilla pihaan. Minä siinä selitän, että jos vaikka siirtäisin oman autoni pois pihasta, kun pitäisi päästä ihan justiinsa hetkenä minä hyvänsä lähtemään, ja niinhän siinä sitten autot venkslaillaan. Juuri kun mies on purkamassa lavoja pihallemme, saapuu E koulusta, ja ilmoitaa, ettei lähdekään reeneihin. Käsi on kuulemma niin kipeä, ja turvoksissakin melkoisesti, lisäksi polvi vuotaa kudosnestettä taas, eikä varmasti tuntuisi mukavalta vetää rikkinäisen ihon päälle maalivahdin monen monituista kiloa painavia jääkiekkovermeitä, vaikka nuo haavat kuinka hyvin tahansa teipattaisiinkin. 

No, niin - siihen loppui sitten hoppu. Mitäs siinä muuta kuin ilmoittamaan valmentajalle asiasta niinkuin se on, ja taas puhdistetaan haavaa. Lisäksi selvisi, että nuoriherra oli kaatunut jälleen - koulussa ja ilman pyörää tällä kertaa. Kuitenkin niin, että kyynärpäälaastarissa oli nurmikon väriset vauhtiraidat ja samassa syssyssä varmaan se polvikin oli ratkennut uudelleen. On se mukkammilsta (mitä ihmettä???)  kummallista, kun aina sattuu ja tapahtuu. Kohta täytyy varmaan  lähteä apteekkiin hakemaan lisää isoja laastarilärpäkkeitä, tavallisen kaupasta ostettavan alle kun eivät nuo komistukset  mahdu.

Semmoinen tositarina näin perjantaina!

 

Oikein mukavaa ja toivottavasti vähemmän tapahtuvaista viikonloppua teille kaikille!

 

-S-